Ärsyttää (ehkä jopa vituttaa)

Kun kohtaan ongelman, olipa se sitten ulkopuolelta tuleva tai itsestä lähtöisin, pyrin löytämään ratkaisun. Simppeliä? Ei näköjään. Viime aikoina on tullut vastaan useampi ihminen, jotka eivät halua keskustella vakavista aiheista ollenkaan, vaan sanovat että tästä keskustelu on mukavuusalueen ulkopuolella. Eivät siis esim. sano että ei keskustella tästä tänään, koska minulla on todella hyvä päivä enkä halua synkistää sitä, mikä on ihan ymmärrettävää, vaan kieltävät kokonaan tästä asiasta puhumisen. Ei se ole pelkästään ärsyttävää, käy minulla myös sääliksi. En ole psykologi mutta oma kokemus on, että jonkun asian kieltäminen ei ole kovin kehittävä tapa käsitellä sitä, vaan aina stressin kertyessä alkavat käsittelemättömät traumat näyttäytyä. Eikä käsittelyn tarvitse tarkoittaa sitä että asiaa mietitään 24/7 niin kauan ettei se enää ahdista. 

                    Ihmisillä on mielenkiintoisia reaktioita. Yksi sanoo suoraan, että en halua keskustella tästä, toinen sulkeutuu sanomatta mitään, kolmas muuttuu kovanaamaksi joka piilottaa kaikki heikkouden merkit, neljäs vaihtaa 'ovelasti' aihetta, joku voi tehdä jopa noita kaikkia. Mitä pelättävää heillä on? Ymmärrän, että varsinkin itsensä tarkastelu kriittisestä näkökulmasta on kamalaa eikä sitä kannata liikaa harrastaa, mutta kai nyt herranjumala joskus sentään. Onhan se paljon helpompaa sulkeutua sinne kuoreensa ja nähdä kaikki mustavalkoisena, ajatella että jos en puhu asiasta niin sitä ei tapahtunut. Ei heissä muuten ihmisinä ole vikaa (itsekkäät ihmiset ovat oikeastaan ainoa ihmistyyppi, jota myönnän inhoavani avoimesti, siitä syystä etteivät he kunnioita muita), mutta tuollainen käytös on _TODELLA_ turhauttavaa. Mitä varten ne ystävät ovatkaan? 'Hyvänpäiväntutut' ovat sitä varten että jutellaan niitä näitä, mutta ystävä on ihminen joka keskustelee tarvittaessa niistä karmeimmista tuntemuksista ja ahdistuksista. Hyvänpäiväntuttuja minulla on jo tarpeeksi, hyviä ystäviä voisi aina olla lisää. En pidä itseäni henkisesti keskivertoa vahvempana ihmisenä, mutta ahdistukseni olen aina ratkaissut sitä pohtimalla ja jos mahdollista, siitä puhumalla, vieköön vaikka kuukausia tai joissain tapauksessa jopa vuosia. Ei niistä asioista muuten pääse koskaan yli. Kannan itsekin syyllisyyttä monesta vuosia sitten tapahtuneesta asiasta, joista osaa ei tiedä kukaan muu, enkä koskaan lakkaa kantamasta, mutta tämän itselleni myöntämällä kannan myös vastuuni. Vaikka eläisi kuinka 'no regrets' periaatteella, elämässä tulee vastaan tilanteita, jotka olisi voinut hoitaa paremminkin, jos yhtään välittää toisista. Ja jos ei välitä niin en kehtaa julkisessa blogissa edes sanoa mitä he voivat minun puolestani tehdä. 'Pää puskaan' ei ole aidon voittajan asenne. Aidosti vahva ihminen kantaa vastuun teoistaan, katsoo sisimpäänsä ja asettaa itsensä alttiiksi avautumalla. Se on mukavuusalueen ulkopuolella, mutta se on myös sen arvoista.