Haaveilua

Joskus pohdin, miksi teen tätä. Haaveilen, haluan jotain uutta, suurta, ennenkokematonta, erilaista. Haluanko sitä itseni takia, osoittaakseni muille jotain, paetakseni? Ihan kuten kaikessa, mitä enemmän jostain asiasta vieraantuu, sitä romanttisemmaksi mielikuva siitä muuttuu. Siitä syystä esimerkiksi kaupunkilaisten mielikuva maaseutuelämästä on jotain aivan muuta kuin se todellisuudessa on. Ja siitä syystä olen alkanut välillä ikävöimään Suomea, ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana. Ei sitä tapahdu usein, ja ärsyttävintä on ettei siihen ole mitään järkevää syytä. Samaa paskaa se on edelleen, maa lumessa ja pakkasta ulkona, ihmiset yhtä vieraan tuntuisia. Miksi siis ikävöin?

Kesä on tulossa. Ehkä hyvin hitaasti, mutta ainakin perkeleen varmasti, ja se on yksi syy. En edelleenkään tiedä missä olen kesällä. Tiedän vain, etten ole Edissä. Kesistä on paljon hyviä muistoja. Siitä voisi tehdä oman postauksen, moniakin, tosin niistä tulisi liian henkilökohtaisia. Kesät on olemista, näkemistä, kokemista, nautiskelua, rentoutumista varten. Muistan ne yöt kun ajan kotiin, on aamuyö mutta silti valoisaa, pelloilla leijuu usvaa, on melko viileää mutta lämpöpuhallin puhaltaa lämmintä ilmaa. Tai ne päivät kun varjossa on yli kolmeakymmentä astetta, ajan prätkällä ilman hanskoja kauniita maaseutureittejä ja auringon lämpö hellii. Parasta oli myös suunnata prätkällä kaupunkiin kuumana kesäpäivänä kruisailemaan katuja. Ehkä se ikävä tulee siitä. Minulla on niin paljon kesäisiä muistoja Suomesta, hyvin vähän mistään muualta. Ehkä välillä haluaisin elämääni jotain tuttua ja turvallista.

En muista kertoneeni tästä vielä, mutta hain Kreikkaan kesätöihin baarimikoksi. Toivoisin viettäväni alkukesäni siellä, ehkä 6-8 viikkoa. Sopiva aika hankkia rusketus ja tutustua vähän kulttuuriin. Tämä varmistuu valitettavasti vasta huhtikuun alkupuolella. Olen myös miettinyt, että Helsingistä voisi etsiä töitä, kämppiä kun saa halvalla opiskelijoilta, jotka haluavat pitää asuntonsa kesän yli. Helsinki on kesäkaupunki vailla vertaa. En voi sanoa, että olisin pettynyt jos sinne 'joutuisin'. Mulle se on edelleen ainoa 'oikea' kaupunki Suomessa. Luultavasti myös ensi kuun Lissabonin matkallani kyselen töitä kaiken varalta, jos en pääse Kreikkaan.

Tuossapa ehkä koko ongelman ydin. Vaihtoehtoja on niin paljon liikaa, mikään ei ole varmaa vielä. Rahaa pitäisi virrata ovista ja ikkunoista. Parhaassa tapauksessa saisin säästöön melkein parisen tonnia, ja silloin haluaisin lentää jonnekin todella kauas. Tokioon pääsee elokuussa 540 eurolla edestakaisin. Mutta mistä sekin mielihalu on peräisin, että on pakko paeta jonnekin. Pelko kalvaa, että entä jos joutuisikin asettumaan jonnekin pikkukylään Suomessa. Sille on oltava syy, mutta pelkään saada sen selville. Entä jos se muuttaisi koko maailmankatsomukseni päälaelleen. Entä jos haluaisinkin asettua. On todella raskasta myöntää itselleen, jos on tehnyt väärän valinnan. Koska katua ei saisi koskaan, sillä mennyttä ei voi muuttaa. Eikä pitäisikään haluta muuttaa. Pari kertaa elämässä on tullut eteen tilanne, jossa on joutunut sanomaan itselleen, että nyt laitetaan koko elämä uusiksi, ja ne hetket ovat todella pelottavia. Entä jos se ei olisikaan oikea ratkaisu. Pysynkö koko ajan liikkeessä, etten kohtaisi valintojani, jottei niitä tarvitsisi ajatella kriittisesti. Vai onko se vain pelko siitä mitä kohtaisin jos pysähtyisin. En yleensäkään ottaen kadu enää montaakaan asiaa, ja olen äärettömän varma että tekemäni valinnat ovat oikeita. Liekö pakoilun syy jossain syvemmällä.

Olen aina halunnut erottua jotenkin massasta, sen varmasti olen maininnut aiemminkin. Korkeammalle, kauemmas, eri keinoin. Luulen, että se on lähtöisin riittämättömyyden tunteesta. Mikään ei tuntunut riittävän, johtuen siitä että päämäärät olivat niin erilaiset. Ei elämässään pitäisi todistella kenellekään mitään. Tiedän, että näytän kesällä sukujuhlissa taas siltä että on suvulla ihmettelemistä ja paheksumista. Mutta kuten niin monesti ennenkin olen sanonut, haluan kyseenalaistaa stereotypiat, muiden mutta myös omani. Tällä hetkellä haluan vain, että tämä järjetön ikävä lakkaa.