Olen aina asunut sisämaassa, mutta joku meressä on aina kiehtonut. Sen kesyttämättömyys, vaarallinen kauneus, laajuus. Vaikea käsittää, että sama vesi huuhtoo rantaa niin täällä Edinburghissa kuin Oulussakin tai vaikka Karibialla. Kaikki muuttuu, mutta ei meri. Sen suolainen tuoksu ja pärskeet, joita kova tuuli heittää kasvoille, hiljaa rantaan lipuvat mainingit, valtavat aallot myrskytuulella, merellä on monet kasvot, eikä se tunne armoa niille, jotka uhmaavat sitä. Meri tappoi kymmeniä tuhansia 2004 ja upotti New Orleansin kaupungin 2005, ja silti vuotuiset tulvat takaavat ravinnon sadoille miljoonille ihmisille Aasiassa, ja kylmät merivirrat takaavat ravinnon kalastajille Etelä-Amerikassa. Meri on jatkuvassa liikkeessä, Golfvirta kuljettaa seitsemässä tunnissa Eurooppaan niin paljon lämmintä vettä, että lämpöenergiaksi muutettuna se vastaa koko Euroopan vuotuista energiankulutusta.
Eikä se silti ole koskematon. Itämeri on maailman saastunein merialue, monilla alueilla saasteet ovat pilanneet veden, kaloja ylikalastetaan kaikilla merialueilla. Ja meri kostaa; vedenpinnan nousu aiheuttaa jo nyt New Yorkin kaupungille kahden miljardin dollarin kulut joka vuosi, kun merivettä pumpataan pois metrotunneleista. Merta pitää kunnioittaa.
Olen käynyt monilla merenrannoilla, Välimerellä, Itämerellä ja Atlantilla, mutta joku Atlantissa kiehtoo, se on todella valtava ja koko Britannia on sen armoilla. Laskuvesi kuivattaa matalikot kahdesti vuorokaudessa, ja nousuvesi nousee korkealle rantoja pitkin. Aina näyttää, kuin myrsky olisi tulossa mereltä, ja öisin majakan valo pyyhkii rantaviivaa. Aallot lyövät loputtomasti, rauhoittaen. Water teaches us acceptance.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti