Laiskottaa...

Joo eikä oo kuvia mistään, siksi mietin että jaksanko edes kirjoittaa mitä oon duunaillu. Keskiviikkona kävin kaverin kämpillä testaamassa löytyykö yhteistä visiota meidän bändiprojektille, ja kyllähän se ihan hyvältä vaikutti, saatiin jonkun verran juttuja jo äänitettyäkin. Käytiinpä sitten vielä klubbaamassakin, kaveri fiilisteli että sen tutut on armeijassa ja se istuu klubilla juomassa jamaikalaista bissee ja kuuntelemassa reggaeta. Elämä on valinnoista kiinni. Torstaihan mulla oli vapaa joten en välittänyt illan venähtämisestä pahemmin. Menin nukkumaan puoli neljältä ja heräsin silti seitsemältä. Priceless. Hauskinta oli ettei edes väsyttänyt yhtään. Laiskotti vaan ihan jumalattomasti. Olin ajatellu että roudaan kamoja uudelle kämpälle heti aamusta, käyn salilla ja siivoan huoneeni perusteellisesti, vaan täällähän sitä istuin koneella vielä neljältä. No, ehdin silti tehdä kaiken tarpeellisen, salin tosin siirsin ihan suosiolla perjantaille. Mun huone oli yllättävän hyvässä kunnossa, ei ihan kauheesti edes pölyä tai mitään. Kävin kirjastossa lukemassa pari artikkelia ja siitä olikin kiire itä-eurooppalaisten pubi-iltaan, jossa ruoka oli jännittävän näköistä mutta hyvää! Siinä vaiheessa alkoi kyllä jo väsymys painaa, vaikka kävinkin mielenkiintoisia keskusteluja elämän tarkoituksesta ja vastaavasta. Luin aiemmin päivällä tämän artikkelin http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/saattohoitaja-listasi-naita-viitta-asiaa-ihminen-katuu-ennen-kuolemaansa/art-1288446364177.html siitä mitä saattohoitopotilaat ovat kertoneet katuvansa ennen kuolemaansa. Tässä tiivistäen:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.

4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.

Kaikki noista ovat kyllä hyvin simppeleitä, mutta mielestäni viimeinen on aika pysäyttävä. Artikkelissakin mainitaan, että onnellisuus on valinta. Samoin tunteiden näyttäminen, oikeastaan kaikki noista. Kaikkiin noihin voimme vaikuttaa. Silti jossain vaiheessa lakkaamme näyttämästä tunteitamme, koska emme halua tulla torjutuksi, silti jossain vaiheessa on helpompi vain heittäytyä työhön ja sulkea henkilökohtainen elämä pois, silti jossain vaiheessa antaa itselleen luvan olla onneton, koska 'ei sitä enää voi korjata kun asiat ovat jatkuneet näin jo niin pitkään'. Väärin, väärin, väärin. Mitä vittua nyt hei? Mitä siinä menettää jos yrittää, onko parempi tajuta kuolinvuoteellaan että käytti tämän mahdollisesti ainoan mahdollisuutensa kaikkeen sellaiseen, joka ei oikeastaan edes tuonut onnea. Ei siinä vaiheessa enää sanota, että no niin kokeillaanpa uusiksi. En pahemmin lukion psykasta enää muista, mutta muistan että se on elämän viimeisiä kriisejä, se mitä näkee vanhana katsoessaan menneeseen, ja voiko olla tyytyväinen elämäänsä vai ei. Kamalaa olisi siinä vaiheessa tajuta eläneensä väärin. Suomessakin keskimäärin joka toinen päivä yksi vanhus tekee itsemurhan. Miksi? He ovat yksin, he ovat siinä tilanteessa että todellakaan ei ole ketään joka jäisi suremaan. Onhan siitä jo melko monta vuotta kun uutisissa kerrottiin Helsingistä löytyneestä vanhuksesta, joka oli ollut asunnossaan kuolleena kolme vuotta ennen kuin se huomattiin. Puhelinmyyjänä tuli todella paljon vastaan näitä yksinäisiä vanhuksia, he sanoivat että miksi vaihtaa liittymää kun kukaan ei koskaan soita. Tunnen erään masentuneen ja ahdistuneen ihmisen, joka sanoi minulle: 'when you're depressed, you have two options. You can kill yourself, or then deal with it. I don't want to kill myself yet, so I just have to get over it.' Nyt on helppo sanoa noin, on elämä edessä ja niin paljon nähtävää ja koettavaa. Mutta entä jos kaikki on jo takana, suuret valinnat on tehty ja on tajuttu että välitin vain itsestäni, en näyttänyt läheisilleni miten paljon välitän, siksi jäin yksin. Löysin hyvän videon:

Mitäpä tähän enää sanomaan? Kai jokainen voi miettiä, että jos nyt jäisi auton alle, katuisiko mitään, mitä jätti tekemättä. Olisiko halunnut sanoa tärkeille ihmisille miten paljon välittää, olisiko halunnut sopia kaikki mieltä painavat asiat. Loppujen lopuksi ihmissuhteet ovat tärkeintä maailmassa. Elämme itseämme varten, mutta tarvitsemme ihmisiä ympärillemme, jotta elämä olisi mielekästä. Tiedän monta asiaa joita katuisin siinä vaiheessa, kun tietäisin ettei niitä enää voisi korjata.