Kämpän metsästystä

Tuosta viimeisestä kappaleesta sivuhuomautuksena, että sen tekijä on 21v, se tekee trancea nimellä Mat Zo (ja on tämän hetken huomattavampia nimiä siinä genressä) ja sivuprojektina drum and bassia nimellä MRSA. Itsellä on synttärit muutaman viikon päästä ja selkeesti ikäkriisiä taas pukkaa ku eilen vahingossa löysin tiedon että tuo tyyppi on noin nuori ja saanut jo noin paljon aikaan. : D

Ollaan nyt kämppiksen kanssa metsästelty kämppää ensi syksyksi, olis tosi mukavaa varmistaa ens syksyn asumistilanne jo nyt. Näin aikaisessa vaiheessa on myös vielä tosi hulppeita kämppiä tarjolla, tänään käytiin katsoo yhtä (joka oli liian kaukana) ja enpä oo Suomessakaan nähny niin nättiä kerrostaloasuntoa :) kuvistakin näkyy että oli aika modernia asuinaluetta, asunnossakin oli kaksi kerrosta. Toinen kämppä (tai oikeestaan siinä rakennuksessa on kolme) on ihan keskustassa, minuuttien matka kaikkialle ja siinä olis vaan 9kk soppari, eli kesältä ei tarvis maksaa vuokraa, kuten useimmissa muissa joutuu. Siksi olisin valmis maksamaan enemmän, koska joka tapauksessa säästäisin reippaasti yli tonnin siinä ettei tarvi maksaa kesältä. Niistä kämpistä onkin sitten kiinnostunut 14 porukkaa, joten en pidä mahiksia kovin hyvinä. Mutta ens viikolla on sovittuna kymmenkunta näyttöä kämppiin, joista kaikkiin olisin tyytyväinen, joten eiköhän sieltä joku löydy.

soittakaa joku tuonne!

Tänään illalla olis 'avaruusbileet', saa nähdä jääkö menemättä koska ei ole aavistustakaan mitä laittaisin päälle. En oo muutenkaan koskaan ollut teemabileiden suuri ystävä, omasta tyylistä poikkeaminen on pahasti oman mukavuusalueen ulkopuolella. Ei tunnu edes perjantailta kun on koko viikon muutenkin istunut vain koneen ääressä, käynyt salilla, ruokaostoksilla ja jutellut kämppiksen kanssa (kolmas oli Tanskassa, palasi juuri äsken). Mutta kyllä tästäkin vielä loistava viikonloppu saadaan, hyvää viikonloppua kaikille!

Kokemuksista

Ihmisille kerääntyy kokemusta kaikenlaisista asioista sitä mukaa kun vanhenemme: eri kaupungeista missä asumme, erilaisista ihmisistä, seurustelusta jne. Opiskeluakin voisi sanoa kokemukseksi, ainakin minulle asioiden oppiminenkin kartuttaa kokemusta. Toisille kokemusta kertyy auttamattomasti enemmän. En millään tavalla halua valittaa turvallisesta ja yksinkertaisesta lapsuudestani tai elämästäni pienessä suomalaisessa kaupungissa, joka on täysin tuntematon eteläsuomalaisillekin, mutta kun kuuntelee muiden ihmisten elämäntarinoita niin kyllähän ne vaan kuulostaa paljon hienommalta. Jotkut tulee kaukaisista maista, suurista kaupungeista, ne on kiertäneet maailmaa vanhempiensa mukana ja käyneet vähän kaikkialla. Mutta. Jos tähän ikään mennessä on nähnyt jo lähes kaiken, niin saako myöhemmässä elämässään viehätystä enää mistään? Eikö lapsena kaikki ollutkin niin paljon hohdokkaampaa ja jännempää? Muistan hyvin ne harvat päivät kun kävin kaupungilla porukoiden kanssa ja olihan se niin iso ja valtava paikka. Joillekin se on sitä edelleen. Hiljalleen se vaihtui, Oulu oli se lähin iso ja valtava paikka. Sitten Tampere, sitten Helsinki. Sitten kävin Lontoossa. Ha.

Ylipäätään koko Britannia kolahti tosi lujaa, johtuen varmaan siitä, ettei minulla ollut matkustelusta ihan hirveästi kokemusta.

Jos olisin koko ikäni kiertänyt Eurooppaa, niin tuskin tuo reissu olisi tehnyt yhtä suuren vaikutuksen minuun. Siksi on tavallaan vaikea päättää, onko parempi haalia mahdollisimman paljon kokemusta kaikesta vai ei. Tosin nythän on jo myöhäistä minulle, olen jo nähnyt mitä isosta maailmasta löytyy, entiseen ei ole paluuta. Jos on asunut koko ikänsä pikkukylässä ja käynyt isommissa kaupungeissa vain muutamia kertoja, jos ollenkaan, ehkä edelleen voi viehättyä asioista, jotka muissa eivät enää herätä mitään tunteita. On sekin jotain sellaista, mistä voi olla kateellinen.

Mutta jos Helsinki on joillekin ihmisille jo todellisen ja epätodellisen rajamailla, niin entä maailman suuret kaupungit joista kaikki kuitenkin ovat kuulleet, kuten New York tai Pariisi, tai pilvenpiirtäjäkaupungit ylipäätään. Voiko sellainen kaupunki edes olla olemassa, se näyttää niin utopistiselta, niin kaukaiselta, uskallanko unelmoida siitä? Nämä paikat ovat niin kaukana, että pienessä maailmassa elävän käsityskyky ei yllä niitä kattamaan.

Muistan miten vaikea oli käsittää, että on olemassa kaupunkeja, joissa on enemmän asukkaita kuin koko Suomessa, maassa joka tuntui jo itsessään niin suurelta. Mutta siitä se ajatus sitten lähti. Nähdä enemmän, kokea enemmän. Millaista olisi astella sellaisen kaupungin katuja, nähdä omin silmin nämä paikat jotka on valokuvista nähnyt jo niin monta kertaa, ylittää todellisen ja epätodellisen raja, todistaa itselleen, että minullakin on mahdollisuus olla osa tätä kaikkea. Todistaa, että elämä on kaikkialla pohjimmiltaan samaa. Ihmiset käyvät koulussa ja töissä, ulkona ja kahviloissa, stressaavat raha-asioita ja potevat sydänsuruja. Ehkä kun on lähtöisin maailmasta, jossa viikoittainen kauppareissu kaupungin keskustaan oli iso juttu, osaa arvostaa tätä kaikkea paljon enemmän, mikä on aivan varmasti ihan totta. Tänne muuttaessa Edinburgh ei tuntunut enää kovin kummoiselta paikalta, enemmänkin se tuntui aivan liian pieneltä. En todellakaan olisi ajatellut niin muutamia vuosia aiemmin, rima vain nousi hiljalleen korkeammalle. Se on yksi syy, miksi en voi palata enää Suomeen. Minun pitää nähdä enemmän, kokea enemmän. Ehtisihän sitä myöhemminkin, vai? Vai tuleeko lähteminen aina vain vaikeammaksi kun juurtuu tiettyyn maahan ja kulttuuriin. Pelkäänkö ehkä itse juurtuvani yhteen paikkaan, ehkä sitäkin. Haluan pysyä liikkeessä. Tehdä asioita, joita aina kuuli 'muiden' tekevän, asioita jotka tuntuivat siltä niin kuin itse en koskaan pystyisi niitä tekemään. Miksi en pystyisi? Täällä opiskelu on ensimmäinen askel, kerrankin olen sillä toisella puolella, se 'joku' joka tekee jotain. Jokuhan näitä valokuviakin ottaa, miksen se voisi olla minä? Siitä ei ole mitään varmuutta onko tämä ainoa elämä mikä meillä on, siksi meidän pitää ELÄÄ, viehättyä uusista asioista ja uskaltaa kokeilla uutta. Maailma tuskin muuttuu kovin nopeaan, mutta se muuttaa meitä.

Siivouspäivä

Lupasin siis, että esseeasiat jää ens viikolle, joten tänään oli aikaa keskittyä toiseen asiaan, joka todella vaati huomiota. Nimittäin tämän kämpän siivous. Aamusta tosin kävin siivoamassa vanhan kämpän ja jätin avaimet ja yhteystietoni sinne, huomenna tekevät siis inventaarion ja lopputarkistuksen siellä.

liekö tuleva asunto siinä

Sitten olikin vuoro pistää meidän keittiö uuteen uskoon täällä. Keittolevyjen ympärillä oli monen sentin tumma kerros, pöytiä ei ollut pyyhitty en edes halua tietää miten pitkään aikaan, ja lattialta löytyi kuivaneita kurkun palasia ja kaikkia tummia möykkyjä jotka oli jämähtäneet tiukasti kiinni. Toinen kämppis ei siivoa juuri koskaan, jos kokatessa jotain tippuu levyille niin sen annetaan palaa kiinni. Toinen sentään siirtelee tämän toisen tiskit aina siistimpään järjestykseen pois tieltä. Eilen se sai kuitenkin siivousvimman, tuumasi että kun kerran ensi viikko on vapaa enkä aio tehdä mitään, on parempi että on edes puhdas huone missä löysäillä. Se sitten siivosi koko eilisen päivän omaa huonettaan, viime kerrasta oli kuulemma kolme kuukautta! Ja lupasi siivota vessan tänään. Joten ei edes tullut olo että yksin tekisin kaiken täällä, joten eikun tuumasta toimeen itsekin. Pari tuntia siinä sitten meni mopatessa ja hinkatessa. Ei ole kuulemma koskaan näyttänyt keittiö noin siistiltä :) onpa kerrankin olo, että jotain on saatu aikaan. Nuo kuvat kävin napsimassa päivällä, mukavan lämmin kevätpäivä oli tänään! Josko sitä sitten loppuillan rentoutuisi. Hyvää alkavaa viikkoa itse kullekin!

keväääät! <3

Kuulumisia

Ensi viikolla on 'Innovative Learning Week', eli toisin sanoen vapaaviikko. Jos olisin aiemmin älynnyt, että kukaan ei välitä osallistutko mihinkään aktiviteetteihin, olisin lähtenyt kotiin viikoksi, kuten iso osa opiskelijoista näyttää tehneen muutenkin. Kuulin, että sosiologian opiskelijoille järjestetään kiertoajelu Edinburghin köyhille alueille, mitä v****a? Onko aika elitististä. Ihan niinku jonnekin eläintarhaan mentäis ihmettelemään, 'kato äiti, tuolla on köyhiä, näyttääpä ne hassuilta!'

Huone on lopulta asumiskelpoisen näköinen. Jotenkin sinne vaan mahtui ~100 kiloa tavaraa, näyttää vieläpä yllättävän tyhjältä, kun miettii että viime muuttokuorman jälkeen puolet lattiasta oli laukkujen ja säkkien alla. Oikein kodikkaalta tuntuu, värimaailmakin on omanlainen eli luonnonläheinen. En tiedä oonko tuonut tänne huonoa karmaa, kun viime viikolla hajosi vessa ja tällä viikolla boileri. Oli kämppä suhteellisen viileänä sen yön jälkeen. Nopeastipa ne tultiin korjaamaan, mutta silti pisti miettimään että joka viikkoko täällä jotain pasahtaa. Toivottavasti ei sentään.

Näillä kuvilla on väliä 15min. Salilta lähtiessä ei näkynyt pilviä, vähän ennen kämppää tuli lunta vaakatasossa niin ettei maisemaa erottanut ja siitä vartti eikä taaskaan näkynyt pilviä missään. Uskomatonta.

Ei onnistu

Essee on ollut jumittuneena samaan kohtaan käytännössä kolme päivää. Toisin sanoen se on lähes valmis, kunhan jaksaisin siirtää tekstin vihkosta koneelle. En näköjään jaksa tänäänkään! :) Jotain kehittävää sentään, olen sisustellut huonetta ja ostinpa lopulta uuden päiväpeitonkin. Iltapäivällä oli tunti toisella kampuksella ja myöhästyin taitavasti linkusta muutaman minuutin, eikun rivakkaa kävelyä vaan. Pakko oli mennä kun tämän ryhmän paikallaoloa seurataan, olin lopulta vartin myöhässä mutta ketään ei onneksi kiinnostanut. 

Tuli tuo meme välittömästi mieleen, olisikin ollut yhtä helppoa tänään. 

Voi matikkaa matikkaa. Onko siitä nyt 2,5 vuotta kun kirjoitin matikan lukiossa, ja toivoin pyhästi että se siitä sitten. Tuo 'vähäkin algebra' on liikaa!

Iloisempiin aiheisiin! Tänään oli minulle virallisesti ensimmäinen kevätpäivä, koska laitoin kesätakin päälle ja kuljin ilman hanskoja ja pipoa. Skotit on tätä harrastaneet kyllä koko talven, ja katsoneet naureskellen kun kuljen talvitakissa. Nyt kun sääennustus lupaa kymmentä astetta ja ylikin seuraaviksi päiviksi, uskaltaa ehkä jo fiilistellä että kevät tulee! Normaalisti tältä tuntuu jossain huhtikuun lopulla, kun on ensimmäinen lämmin ja aurinkoinen päivä, hiekkaa aurataan pois teiltä ja lumikasat värjöttelee varjoissa ja odottelee sulamistaan, pölyä leijuu ilmassa ja tuntuu siltä, että taas yhdestä talvesta selvittiin. Ruohokin on täällä vihreää koko talven, joten siitäkin piste keväälle. Kohtahan se kesä jo taas on. Tietäisi vielä, mistä itsensä kesällä löytää!

Kulmilla

Kävin eilen hakemassa järkkärini toiselta asunnolta, jossa siis satunnaista rojua lojuu vielä tämän viikon. Olipa kiva päästä kuvailemaan, tosin ajattelin käydä tässä lähiympäristössä vähän aurinkoisempana päivänä kuvaamassa enemmänkin, nyt vaan laiskana kuvailin ikkunasta. Esseitäkin pitäisi muka tehdä, ehkä ensimmäisen saisin vielä tänä iltana loppuun, niin haluan uskotella itselleni!

Kaksi viimeistä kuvaa on otettu aiemmin tällä viikolla, harmittaa kun tuossa yöllisellä reissulla ei ollut järkkäri mukana, tosin en ehkä Meadowsin läpi sen kanssa lähtisikään, paitsi jos olisin valmis käyttämään sitä tarvittaessa lyömäaseena. Siistin surrealistinen tunnelma vain oli kun usvaa leijui kaikkialla ja oli hiljaista. Kuten myös tänä aamuna kun heräsin ihan liian aikaisin ja kävin ruokaostoksilla, pilvet leijuivat tosi matalalla ja ilma oli kostea mutta lämmin, linnut lauloivat ja oli tosi hiljaista. Ihan kuin olisi ollut kokonaan eri kaupungissa. Mistä tulikin mieleeni, että johonkin tekisi mieli päästä! Ehkä palkitsen itseni tämän kuun lopussa kun esseet on palautettu, en tiedä. Yksi pitkään suosikkeihini kuulunut yhtye julkaisi pari viikkoa sitten uuden levyn ja keikkailee nyt ympäri Eurooppaa, yllättäen ei taida Skotlannista pahemmin kysyntää löytyä jazz-musiikille joten toistaiseksi Liverpool oli lähin jossa Portico Quartet esiintyy, luulenpa että sinne voisi lähteä ihan vain sen takia, ja mikäs tässä muutenkaan Britanniaa kierrellessä. Tunnelmallista sunnuntai-iltaa ja jaksetaanhan taas seuraavaan viikonloppuun!

Snobeilua ja muuta

Alkuun ilmoitusluontoinen asia! Sain lopulta lähes kaikki tavarat uuteen asuntooni, tosin niiden purkaminen tuntuu todella vastenmieliseltä koska tuntuu että eiväthän ne ikinä tänne tule mahtumaan. :) olin siis tuonut kolme kertaa jo etukäteen tavaraa, ja nyt toin sitten autolla tämän verran:

Melkein kaikki on kyllä sijoiteltu jo jonnekin, mutta osa tuossa vielä odottelee.

Sosiologian tutorialissa keskusteltiin tänään snobeista, tai siitä mikä ylipäätään nykyään on snobia ja näkyvätkö luokkaerot jollain tavalla edelleen. Aika herkkä aihe sinällään, koska aika harva (kai?) haluaa ajatella olevansa snobi. Ja silti kaikki ovat omalla tavallaan, esim. meidän ryhmästä löytyy Applen läppäriä ja iPodeja yms, muista erottuvia vaatteita ja varmasti jokaisen musiikkimakukin on omasta mielestään todella uniikki. Ja niinhän se onkin, mutta entä sitten?

Myönnän, etten harrasta ketjuvaatteita, en halvemmista (H&M) enkä kalliimmistakaan (Topman, River Island jne.), ihan siksi etteivät ne miellytä. Myönnän myös, että oma vaatemaku on ihan liian kallis opiskelijalle, mutta en halua tehdä siitä numeroa. En ikinä ostaisi BOSSin valkeaa t-paitaa pienellä logolla hintaan £49,90 ihan siitä ilosta että voisin leijua sillä että rahaa löytyy (koska eihän sitä edes löydy), kun valkoisia t-paitoja saa kyllä muutamalla punnallakin. Valitettavasti tykkään esim. Marlboro Classicsin vaatteista, niissä on kiva tyyli ja hyvät värit, mutta tämäkään laukku ei varmasti lähde mukaan alle kahdellasadalla punnalla.

kuva Mallun catalogista

Löytyy minulta myös POLICEa, Calvin Kleinia, Ed Hardya, Dieseliä, Björn Borgia, Levisiä, Burberryä, jopa tuota Marlboro Classicsiakin. Mutta suurimmasta osasta ei näe, mitä merkkiä ne ovat, eikä missään nimessä tarvitse näkyäkään. Ne ovat vain kivan näköisiä vaatteita. Joo, tekeehän se ehkä minusta snobin, kalliit vaatteet ovat hyvä ostos jos etsii jotain mitä ei ole kaikkien päällä. Kaikki sortuvat snobeiluun, jos sitä ajattelee oikein laajasti. Nekin, jotka ostavat vaatteensa ketjuliikkeistä, koska totta kai jokainen haluaa ajatella olevansa uniikki. Ja niinhän jokainen onkin! Pakko sanoa, että vaikka en koskaan haluakaan omistaa paljon rahaa, kadehdin silti ihmisiä jotka asuvat esim. Manhattanilla tai Lontoon keskustassa tai edes vaikka noissa uusissa lasitaloissa Meadowsin vieressä, ajelevat paikasta toiseen limoillaan ja Ferrareillaan. Joidenkin mielestä on snobia snoukata tai skeitata, toisten mielestä on snobia juoda jotain muuta bisseä kuin Carlsbergiä (se on aika hauska ilmiö btw), toisten mielestä on snobia asua Helsingissä, kuunnella jazzia, käyttää lätsää ja kaulahuivia pipon sijasta jnejne. Blogin pitäminenkin voi olla snobia. Tajuatte varmaan pointin. Mistä tahansa saa snobia jos haluaa, ja kaikissa on jotain sellaista, jonka voi ajatella olevan snobia. Ehkä sekin kertoo siitä että ei sitä enää nykyään voi sanoa ollenkaan mikä on mitä. C'mon, kaikki on yksilöitä, ja jos otetaan joku keskiarvo esim. pukeutumisen mukaan, niin loppuunsa siinä tasan keskellä ei ole kovinkaan paljoa ihmisiä. Olen miettinyt, että jos pidän jotakuta snobina, ehkä kadehdin tiettyjä juttuja siinä ihmisessä, haluan vaikka ne überhienot kuulokkeet mitkä sillä on kaulassa tai samanlaiset rastat. Jos jonkun luokittelee snobiksi, siitä voi tavallaan tehdä negatiivisemman asian ja sitten sen kanssa on helpompi elää? Ainahan vois olla asiat paljonkin paremmin, ja kummasti muiden elämä tuntuu paljon jännemmältä ja itsensä tuntee jotenkin alempiarvoiseksi. Luennoillakaan ei aina kehtaa aloittaa keskustelua vieruskaverin kanssa kun miettii että tuo näyttää siltä ettei sitä kiinnosta. Mutta samat ongelmat niillä muillakin on, totta kai. Sitä kun näkee ihmisestä vaan sen puolen minkä se haluaa näyttää, niin totta kai sitä miettii että vau! :D tai ei nyt aina tietenkään. Mutta niin, toivottavasti pointti tuli selväksi. Koska itselleenkin ja ylipäätään kaikelle pitää osata nauraa, loppuun vielä läppää hipstereistä, jotka ovat niiiiin yksilöitä! Mutta niinhän me kaikki. :) ja miten jonkun voi tuomita ulkonäön perusteella muutenkaan, sekinhän on jo aika vanhanaikaista. ;)

tämä tyyppi näyttää mun mantsan luennoitsijalta, hahahahaha

Laiskottaa...

Joo eikä oo kuvia mistään, siksi mietin että jaksanko edes kirjoittaa mitä oon duunaillu. Keskiviikkona kävin kaverin kämpillä testaamassa löytyykö yhteistä visiota meidän bändiprojektille, ja kyllähän se ihan hyvältä vaikutti, saatiin jonkun verran juttuja jo äänitettyäkin. Käytiinpä sitten vielä klubbaamassakin, kaveri fiilisteli että sen tutut on armeijassa ja se istuu klubilla juomassa jamaikalaista bissee ja kuuntelemassa reggaeta. Elämä on valinnoista kiinni. Torstaihan mulla oli vapaa joten en välittänyt illan venähtämisestä pahemmin. Menin nukkumaan puoli neljältä ja heräsin silti seitsemältä. Priceless. Hauskinta oli ettei edes väsyttänyt yhtään. Laiskotti vaan ihan jumalattomasti. Olin ajatellu että roudaan kamoja uudelle kämpälle heti aamusta, käyn salilla ja siivoan huoneeni perusteellisesti, vaan täällähän sitä istuin koneella vielä neljältä. No, ehdin silti tehdä kaiken tarpeellisen, salin tosin siirsin ihan suosiolla perjantaille. Mun huone oli yllättävän hyvässä kunnossa, ei ihan kauheesti edes pölyä tai mitään. Kävin kirjastossa lukemassa pari artikkelia ja siitä olikin kiire itä-eurooppalaisten pubi-iltaan, jossa ruoka oli jännittävän näköistä mutta hyvää! Siinä vaiheessa alkoi kyllä jo väsymys painaa, vaikka kävinkin mielenkiintoisia keskusteluja elämän tarkoituksesta ja vastaavasta. Luin aiemmin päivällä tämän artikkelin http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/saattohoitaja-listasi-naita-viitta-asiaa-ihminen-katuu-ennen-kuolemaansa/art-1288446364177.html siitä mitä saattohoitopotilaat ovat kertoneet katuvansa ennen kuolemaansa. Tässä tiivistäen:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää niin että olisin ollut rehellinen itselleni, eikä sitä elämää, jota muut minulta odottivat.

2. Toivon, että en olisi tehnyt niin kovasti töitä.

3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta ilmaista tunteitani.

4. Toivon, että olisin pitänyt yhteyttä ystäviini.

5. Toivon, että olisin sallinut itseni olla onnellisempi.

Kaikki noista ovat kyllä hyvin simppeleitä, mutta mielestäni viimeinen on aika pysäyttävä. Artikkelissakin mainitaan, että onnellisuus on valinta. Samoin tunteiden näyttäminen, oikeastaan kaikki noista. Kaikkiin noihin voimme vaikuttaa. Silti jossain vaiheessa lakkaamme näyttämästä tunteitamme, koska emme halua tulla torjutuksi, silti jossain vaiheessa on helpompi vain heittäytyä työhön ja sulkea henkilökohtainen elämä pois, silti jossain vaiheessa antaa itselleen luvan olla onneton, koska 'ei sitä enää voi korjata kun asiat ovat jatkuneet näin jo niin pitkään'. Väärin, väärin, väärin. Mitä vittua nyt hei? Mitä siinä menettää jos yrittää, onko parempi tajuta kuolinvuoteellaan että käytti tämän mahdollisesti ainoan mahdollisuutensa kaikkeen sellaiseen, joka ei oikeastaan edes tuonut onnea. Ei siinä vaiheessa enää sanota, että no niin kokeillaanpa uusiksi. En pahemmin lukion psykasta enää muista, mutta muistan että se on elämän viimeisiä kriisejä, se mitä näkee vanhana katsoessaan menneeseen, ja voiko olla tyytyväinen elämäänsä vai ei. Kamalaa olisi siinä vaiheessa tajuta eläneensä väärin. Suomessakin keskimäärin joka toinen päivä yksi vanhus tekee itsemurhan. Miksi? He ovat yksin, he ovat siinä tilanteessa että todellakaan ei ole ketään joka jäisi suremaan. Onhan siitä jo melko monta vuotta kun uutisissa kerrottiin Helsingistä löytyneestä vanhuksesta, joka oli ollut asunnossaan kuolleena kolme vuotta ennen kuin se huomattiin. Puhelinmyyjänä tuli todella paljon vastaan näitä yksinäisiä vanhuksia, he sanoivat että miksi vaihtaa liittymää kun kukaan ei koskaan soita. Tunnen erään masentuneen ja ahdistuneen ihmisen, joka sanoi minulle: 'when you're depressed, you have two options. You can kill yourself, or then deal with it. I don't want to kill myself yet, so I just have to get over it.' Nyt on helppo sanoa noin, on elämä edessä ja niin paljon nähtävää ja koettavaa. Mutta entä jos kaikki on jo takana, suuret valinnat on tehty ja on tajuttu että välitin vain itsestäni, en näyttänyt läheisilleni miten paljon välitän, siksi jäin yksin. Löysin hyvän videon:

Mitäpä tähän enää sanomaan? Kai jokainen voi miettiä, että jos nyt jäisi auton alle, katuisiko mitään, mitä jätti tekemättä. Olisiko halunnut sanoa tärkeille ihmisille miten paljon välittää, olisiko halunnut sopia kaikki mieltä painavat asiat. Loppujen lopuksi ihmissuhteet ovat tärkeintä maailmassa. Elämme itseämme varten, mutta tarvitsemme ihmisiä ympärillemme, jotta elämä olisi mielekästä. Tiedän monta asiaa joita katuisin siinä vaiheessa, kun tietäisin ettei niitä enää voisi korjata.