made my day.

Kiitokset sinä, joka tänään kävit sanomassa, että luet blogiani! : D piristit todella paljon päivääni. Harmi kun kiiruhdit muualle, olisin mielelläni jäänyt juttelemaan. :)

Matkalla/Vuosi 2012

Istun Lontoon Heathrown kentällä. Istun täällä aamukuuteen asti, kunnes lennän Tukholman kautta Helsinkiin, josta matkaan reilut kuusi tuntia täydessä junassa kohti pohjoista. Kuvittelin, että tenttien jälkeen saisin hengähtää, mutta ei. Viimeinen tentti minulla oli tänään. Tänään sain kuitenkin lisää syitä, miksi rakastan Britanniaa. Lensin ensimmäistä kertaa British Airwaysilla, enkä tiedä sattuiko minulle vain hyvä 'cabin crew' vai onko palvelu aina näin hyvää (vai johtuuko se siitä etten ole käyttänyt muita yhtiöitä kuin Ryanair, Easyjet tai Norwegian aikakausiin). Joka tapauksessa, stuertti heitti tosi hyvää läppää ja palvelu oli kaikin puolin parasta mitä koskaan olen saanut lennolla. Maassa rullaillessa stuertti piti vielä hauskan puheen, jossa toivotteli hyviä jatkoja itse kullekin, ja joidenkin taputtaessa puheen jälkeen hän kuittasi: 'oh thanks for that, but please don't stand up yet'. Olen myös ensimmäistä kertaa Heathrowlla, enkä ole missään muualla nähnyt tolppia, joissa pystyy lataamaan puhelimensa/läppärinsä ilmaiseksi. Minulla on myös brittiläinen nettitikku käytössä, ja penkki toimii hyvin hiirimattona. Saattaa olla, etten innostukseltani jouda nukkumaan. Nyt on aikaa pohtia asioita.
            Toinen rakastettava asia on Lontoo (taas kerran). Ennen laskeutumista lensimme laajassa kaaressa matalalla öisen London Cityn yltä, ja voin rehellisesti sanoa, että hyvin harvoin silmäni ovat päässeet todistamaan jotain yhtä kaunista, kuin silmänkantamattomiin levittäytyvä öinen metropoli, jonka keskellä kohoavat lasiset pilvenpiirtäjät, ja jota halkoo Thames. Onneksi en ole ainoa tästä inspiroitunut, tästä löytyy lisää Jason Hawkesin ottamia valokuvia, jotka tekevät mielestäni hyvin oikeutta Lontoon kauneudelle. Elämä on kaunista.

Kolmas asia on tietenkin Edinburgh. Kevät ja kesä minulta löytyvätkin jo, ja syksy jatkoi samaa trendiä, joka alkoi jo talvella: tämä on elämäni paras vuosi. Syksy sisälsi paljon epävarmuutta, itsensä ja elämän kyseenalaistamista ja itsensä etsimistä ja hukkaamista. Elämää ei voi nähdä ennalta, nyt olen eri ihminen kuin uskoin olevani, syksy täynnä tapahtumia joita en osannut odottaa kokevani. Syksy sisälsi elämäni onnellisimmat ja onnettomimmat hetket. Ennen kaikkea nyt tunnen olevani elossa, uskallan heittäytyä ja laittaa itseni alttiiksi voidakseni saavuttaa asioita, joista olen uskaltanut hädin tuskin unelmoida. Minä elän löytääkseni ihmisistä hyvyyttä, luottamusta, välittämistä, rauhaa ja rakkautta. Toivotaan, että ensi vuosi tuo lisää kaikkia näitä asioita. Kohta on aika palata hetkeksi 'toiseen' elämääni, maahan joka tuntuu hyvin kaukaiselta, joka on kuin toisesta maailmasta. Olen matkalla kotiin.

Sijaistoimintoja

Tänään on ollut vaikea keskittyä varsinaisiin tentteihin lukemiseen. Sen sijaan olen opiskellut ansioituneesti bulgariaa useamman tunnin, kuten eilenkin. Löysin jo aiemmin syksyllä nettisivun nimeltään Memrise, jossa on tarjolla monenlaisia (ilmaisia) kursseja eri kielille, ja näkyy tuolla olevan muutakin.

Kurssi on jaettu kolmeen osaan, ensin 'istutetaan siemen', sitten versoa kastellaan ja lopuksi korjataan sato. Sanat ja lauseet on jaettu osioihin, joita pystyy halutessaan aloittamaan useammankin kerralla, ja osiot käydään läpi muutama sana kerrallaan, periaatteena on kerrata sana tarpeeksi monta kertaa jotta sen muistaa, tämän jälkeen ne joutuu kirjoittamaan kysyttäessä niin monta kertaa, että ne osaa myös kirjoittaa. Kello tikittää ylänurkassa koko ajan, joten sanat joutuu oikeasti oppimaan aika hyvin. Kunhan tiettyä sanaa on kerrattu tarpeeksi, se siirtyy hautumaan muutamaksi tunniksi, tämän jälkeen sitä kerrataan lisää, jonka jälkeen se hautuu jälleen ennen kuin sen tila muuttuu, ja lopulta sanan kanssa on joutunut olemaan tekemisissä niin kauan, että sen pitäisi olla pitkäkestoisessa muistissa. Kurssin läpipääsy siis vaatii paljon työtä ja aikaa, mutta jostain syystä se on todella palkitsevaa. Tässä huomaa kehittyvänsä ja se on konkreettisesta, tentteihin lukiessa samanlaista tunnetta ei saa. Ei ehkä kaikista hyödyllisintä sijaistoimintaa, mutta opinpahan kuitenkin jotain. Kysyin Martinilta, mitä hän on oppinut sen jälkeen kun tenttikausi alkoi, ja hän kertoi tietävänsä nyt todella paljon kuplavolkkareista ja erilaisista Monopolyn taktiikoista. :)

Average Joe

Tässä kun pari viimeistä tenttiä lähestyvät vääjäämättä ja etsiskelin oleellisia monisteita, löysin paperipinoja kaivaessani esseen, jonka sain takaisin muutama viikko sitten, mutta jonka palautteen olin unohtanut lukaista läpi. Ensimmäisenä silmiini osui lause: 'you should discuss the question in the context of the literature from lectures and tutorials.' Mitä? Miksi? Eikö omien aivojen käyttö olekaan sallittua? Tarkoittaako tämä sitä, että saadakseen korkean arvosanan täytyy esseen rakenteen lisäksi käyttää 'oikeita' lähteitä? Jos kysymys on todella laaja (tässä tapauksessa tutkin naisten asemaa parantavia liikkeitä 'from the global South') ja pystyn käyttämään esimerkiksi lähteitä, jotka ovat olleet suositeltuja mantsan puolella, ovatko ne automaattisesti kelvottomia? Kyse ei siis ole siitä, että käyttäisin huonoja lähteitä, eikä siitä missään vaiheessa ole mainintaakaan, vaan kyse on nimenomaan siitä, että käytän jotain muita lähteitä kuin 'suggested readings', joista monia itse asiassa käytin myös. Esseeni arvosana siis laski, koska halusin valita oman näkökulman. En tykkää ollenkaan siitä, että minulle kerrotaan mitä minun 'pitää' tehdä. Kai jokainen osaa kirjoittaa esseen, jos tavoitteena on vain lukea kaikki mikä käsketään ja sitten noudattaa tiettyä rakennekaavaa kirjoittaessaan. Mutta mitä minä siinä opin?

 Itse olen todella tyytyväinen siihen, miten paljon olen oppinut tänä syksynä. Onneksi tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämä tuli vastaan. Kahdessa muussa esseessä, jotka tällä lukukaudella kirjoitin, oli maininta 'great effort'. Miksi? Siksi, että toista varten käytin yli neljä tuntia löytääkseni edes muutaman kelvollisen lähteen, ja toista varten kahlasin läpi mittavan kirjaston eri lähteitä voidakseni käyttää niitä monipuolisesti. Toisessa esseessä olikin vielä erikseen maininta, että siitä näkee minun nähneen vaivaa. Näistä kahdesta haastavampi ei tarjonnut ollenkaan tekstejä, mistä lähteä liikkeelle, joten sen työstämiseen sain melko vapaat kädet, ja nautin joka hetkestä kun sain tehdä kaiken itse eikä minua yritetty survoa mihinkään muottiin tyylillä 'lue nämä, se on oikea näkökulma'. Kaikkiin esseisiini valitsin aiheen, joka minua kiinnostaa; itse asiassa samalta pohjalta luen tentteihinkin. Olen täällä oppimassa tulevaisuuttani varten, en näyttämässä hyvältä paperilla. Ja joo, voihan se olla joku defenssi, ehkä sanon näin vaan koska oikeasti vituttaa kun keskiarvo ei ole yli 90% (tunnen muutamia ja kunnioitukseni heille epäinhimillisestä suorituksesta). Mutta ehkä suorituksilla ei oikeasti ole minulle väliä, ehkä minä haluan oppia jotain. Ehkä minun dissaamiseni on defenssi niille, jotka välittävät paljon siitä, millaisia arvosanoja on näyttää muille. Miksi ylipäätään todistella jotain muille, toivon ettei kukaan oikeasti halua hyviä arvosanoja vain siksi, vaan itsensä takia. :) en ehkä siis ole luokan paras, mutta en usko että kukaan kanssani keskustellut voi pitää minua tyhmänäkään. Toivon, että vastaavanlaiset palautteet eivät toistu, sillä siinä tapauksessa olisin hyvin pettynyt siihen, että tämä on vain yksi laitos lisää, jossa yritetään kouluttaa massa-aivoja yhtenevine mielipiteineen, enkä todellakaan olisi osannut odottaa sitä tästä yliopistosta. 'Miksi olla kuin kaikki muut, kun heitä on jo niin monta?'

live. don't flatline.

Viime päivinä olen pohtinut paljon, minkä takia minulla on (ja tuntuu monella muullakin olevan) tarve tavoitella asioita, jotka tuovat elämään paljon epävakautta. Haluan koko ajan aallonharjalle, vaikka tiedän että aallot murtuvat jossain vaiheessa. Yli puoli vuotta vietin mielentilassa, jossa uskalsin heittäytyä täysin tunteideni vietäväksi, kaikki oli epävarmaa mutta luotin ehdoitta siihen että kaikki menee hyvin, olin yltiöpositiivinen ja ladattu itseluottamuksella. Ja kaikki meni hyvin, olen kerran jos toisenkin maininnut että tämä vuosi on ollut elämäni paras. Aallonharjalla ratsastamisesta johtuen tämä vuosi on myös ollut elämäni tunnerikkainta aikaa, huipulta pohjalle ja takaisin huipulle voi päästä muutamassa tunnissa, ja tämä tunteiden heilahtelu on välillä ollut henkisesti rasittavaa jos sitä on jatkunut päiväkausia, varsinkin kun ulkomailla asuessa huiput ja laskut tulevat aivan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Luulen, että siksi lähdin tänne. Joskus joutuu käymään syvemmällä kuin Suomessa ollessa kävisin, joutuu epäilemään itseään, kaikkea mitä edustan. Mutta niinä hetkinä kun elämä palkitsee, kun oikeasti tuntee olevansa maailman huipulla tietää, että tämän takia minä lähdin, voittamaan omat pelkoni ja näyttämään itselleni mihin minä pystyn. Niinä hetkinä on täysin merkityksetöntä, että sitäkin tunnetta tulee joskus myöhemmin seuraamaan pudotus.

Jos haluan päästä takaisin aallonharjalle, minun pitää luottaa ihmisiin ehdoitta. Näissä asioissa minulla ei ole liikaa positiivisia kokemuksia, mutta haluan antaa jokaiselle mahdollisuuden, tai vanhetessani päädyn yksinäisenä ja katkerana pohtimaan, miksi en luottanut ihmisiin. Jos en anna kenellekään edes mahdollisuutta, en tule myöskään löytämään ketään luottamuksen arvoista. Eikä minulla ole vaihtoehtoa, tiedän kyllä että minun maailmani on naurettavan naiivi, surrealistisen epärealistinen ja idealistinen kaikessa pilvilinnamaisuudessaan, mutta se on minun unelmani. Se tulee viemään minut huipulta pohjalle vielä lukemattoman monia kertoja, mutta se tulee myös antamaan lukemattomia kauniita muistoja, joista yhtäkään en tule katumaan myöhemmin. Elämä on uhkapeliä. Ihmiset tietävät, että riskejä ottaessaan voi menettää paljon. Ihmisiin luottaessa voittokerroin on ainakin minulle ollut naurettavan pieni. Järki-ihmisen näkökulmasta voisi sanoa, että useinkaan ei olisi kannattanut. Mutta kun eihän sitä voi etukäteen tietää, voittaako vai ei. Joka kerta on kuitenkin pakko luottaa ja uskoa, todennäköisyyksistä viis.

Syysiltaa valaisemaan..

Tänään on St. Andrew's Day, eli Skotlannin kansallispäivä, ja tänään on muuten vuoden ainoa päivä kun linnaan pääsisi ilmaiseksi sisään! Illalla oli myös pienimuotoinen ilotulitus, ja sitäpä oli näppärä zoomailla ikkunasta Martinien kanssa.

Tajusin, että näitä keittiön ikkunasta linnalle päin olevia kuvia tulee otettua todella paljon, linna näyttää niin erilaiselta eri valossa, ja kauneimmillaan se on mielestäni heti auringon noustua tai juuri ennen auringonlaskua, kun se hohkaa tulipunaisena. Martin sanoi kolme tuntia sitten 'short Skype session and then we go studying', olen tässä odotellessa ehtinyt opiskella, venytellä, joogata ja muokata valokuvia, enkä oikeastaan enää edes jaksa lähteä mihinkään, haha. Hyvää alkavaa viikonloppua ihmisille, mukava viettää perjantai-iltaa vaihteeksi epäsosiaalisesti ja rauhassa.

Kuvailuja

Sovittiin eilen kaverin kanssa, että tänään lähdetään kuvaamaan auringonlaskua Calton Hillille, josta näkee koko keskustan tosi nätisti. Sää näytti aika synkältä, aurinkoa ei näkynyt missään, ja oikeastaan unohdin koko tapaamisen, jonne kiiruhdin sitten puoli tuntia myöhässä.

ei näytä lupaavalta ollenkaan

Päätin sitten kuvailla vähän tätä kaupungin harmautta, tykkään siitä aika paljon, se antaa tosi ainutlaatuisen leiman. Puoli tuntia näiden kuvien ottamisen jälkeen kuitenkin alkoi taivaallakin tapahtumaan; aurinkoa ei näkynyt missään mutta pilvet värjääntyivät punaisiksi ja sain otettua mm. nämä kuvat:

Ah! Happy happy!

Asiateksti

Viime aikoina olen ollut aivan liian itsekriittinen siitä, mitä pitäisi/kuuluisi/saisi blogissaan sanoa, joten en ole sitten sanonut oikeastaan mitään. Jostain syystä olen välillä miettinyt vähän liikaa, mitä ihmiset (tuntemattomatkin) ajattelevat, vaikka eihän sillä pitäisi olla mitään väliä. Välillä olen myös miettinyt, että pitäisi viettää yö lentokentällä silloin tällöin laittaakseen asioita perspektiiviin, siellä kun ymmärtää, etteivät muiden mielipiteet ole tärkeitä. Joskus ne vain tuntuvat siltä, ehkä olen tullut taas vähän enemmän riippuvaiseksi muista ihmisistä. Ehkä välitän liikaa. Ehkä mietin aivan liian isoja asioita.

Opiskeluni eivät auta tässä asiassa ollenkaan. Tänä syksynä minulla on ollut kaksi todella mielenkiintoista kurssia, Sustainable Development ja Economic and Political Geography, ja molemmat ovat painineet hyvin samanlaisten asioiden kanssa, toisin sanoen joka päivä olen oppinut lisää siitä miten pahasti vitullaan kaikki on. Naisten asema, köyhien määrä, neoliberalismi, ympäristöongelmat, konfliktit, hc informaatiota on tullut sisään ovista ja ikkunoista. Itsekriittisyys näistä asioista kirjoittamista kohtaan on tullut siitä, että välillä itsensä tuntee todella tekopyhäksi. Eikö minun pitäisi olla tekemässä jotain?

kuva Syrian sisällissodasta täältä (suosittelen koko kuvasarjan katsomista)

kuva täältä (katsokaa koko kuvasarja, suosittelen)

Tiesittekö, että kolmasosa kaikista maailman kaupungeissa asuvista ihmisistä asuu slummeissa? Se on yli miljardi ihmistä. Vuonna 2020 puolet maailman urbaaneista ihmisistä ovat köyhiä. Etiopiassa yli 99% kaupunkilaisista asuu slummeissa. Tuorein talouskriisi tuotti yli kymmenen miljoonaa uutta köyhyysrajan alapuolella elävää ihmistä, samaan aikaan kun esimerkiksi Intian miljardöörien määrä tuplaantui. 

Luennoitsijani suositteli kyseistä dokumenttia uusimmasta talouskriisistä, se kertoo hyvin kriittisesti miten ahneus ajoi pankkialan ottamaan valtavia tietoisia riskejä, jotka ajoivat koko maailman lamaan, samaan aikaan kun konkurssiin menneiden pankkien johtajat käärivät satojen miljoonien erorahat. Dokkari on todella hyvin tehty.

Vastapainoksi Neil Thin piti meille pari luentoa aiemmin syksyllä, ja hän on varmasti positiivisin tapaamani akateeminen henkilö. Hän on työskennellyt 20 vuotta ympäri maailmaa ruohonjuuritasolta johtoportaisiin, Ruandassa sisällissodan jälkeen, Intian metsäseuduilla ja ympäri Etelä-Amerikkaa ja Aasiaa. Hän kertoi kohdanneensa henkilökohtaisen kriisin kymmenen vuotta sitten, kun hän ymmärsi, ettei maailmaa voi muuttaa, ja hän sanoi että jokainen näiden asioiden kanssa painiskeleva huomaa sen jossain vaiheessa. Hän päätti siis keskittyä ihmisten onnellisuuteen, ja nyt hän työskentelee YK:n ja Bhutanin valtion (joka keskittyy bruttokansanonnellisuuteen BKT:n sijasta) kanssa, jotta onnellisuus saataisiin kehityksen keskeisimmäksi mittariksi. Hänen mielestään maailma on onnellisempi paikka kuin koskaan aiemmin. 

David Harvey on maailman kuuluisin maantieteilijä, ja yksi maailman siteeratuimmista humanisteista. Luen tällä hetkellä hänen kirjaansa neoliberalismista, ja se on todella mukavaa luettavaa, eikä vähiten siksi että hän on kanssani hyvin samoilla linjoilla siitä, ettei nykyinen systeemi ole kestävä. Tässä osa hänen haastattelustaan hänen uusimman kirjansa pohjalta:

Tämä aikajana kuvaa aika hyvin tuntojani tämän syksyn ajalta. Ensin kaikkea tätä oli hyvin vaikea käsitellä, otan sen henkilökohtaisesti ja haluaisin tehdä jotain, mietin oman silti länsimaisen elämäntapani merkityksettömyyttä tässä konseptissa. Tuntuu, että olen kriisivaiheessa jo ennen kuin olen kunnolla aloittanutkaan. Mutta loppujen lopuksi päädyin positiiviseen ajattelutapaan, onhan meillä silti vielä toivoa. Paljonkin. Päätimme viimeisen kestävän kehityksen tutorialin näihin sanoihin. Loppujen lopuksi toivo on ainoa asia mitä meillä on. 

viikonloppu

cheeky

ruohosipulia

Perjantaina oli yllätyssynttärit pienellä porukalla yhteiselle kaverille, ja seuraavana aamuna melkein samat ihmiset tuli takaisin meille kokkaamaan aamiaista, munakasta tuoreen ruohosipulin ja pekonin (hyi) kanssa ja pannukakkuja, Martin teki tuoremehua appelsiineista. Huippua. Tänään myös toivon saavani viimeisen esseeni valmiiksi kunhan istun päivän kirjastossa, ja sen jälkeen aion levätä päivän pari vailla syyllisyyttä ja aloittaa tentteihin lukemisen. Joka kerta kun tätä miettii, huomaa miten nopeasti aika lentää.

Martinin synttärit osa 2

Eilen oli siis vähemmän virallinen osa synttäreitä, ja juhlat olivatkin melko hyvät! Kuva on alkuillasta kun keittiössä oli vielä tilaa, kaiken kaikkiaan 20-30 ihmistä ilmestyi paikalle ja ensimmäistä kertaa oli myös aika randomporukkaa joita en ollut koskaan ennen nähnyt ja jotka eivät tuntuneet tuntevan ketään tästä kämpästä kovin läheisesti, kunhan olivat tulleet kavereiden mukana. Van mukaviahan hekin olivat. Moneen 'tuttuun' tuli tutustuttua paremmin illan aikana, ja oli mukava nähdä miten minun kaverini ja kaikkien muiden kaverit hengasivat yhdessä hyvin luontevan oloisesti. Tunnelma oli lämmin ja sydämellinen, Martin teki ihmisille drinkkejä keittiössä ja yksi kaveri hoiti DJ:n hommia. Martin lähti ennen yhtä klubbaamaan ja vei melkein kaikki mukanaan, mikä ei kyllä haitannut yhtään, pääsipähän ajoissa nukkumaan kun viimeisetkin lähtivät puoli kahdelta ja aamulla olo olikin epätodellisen virkeä ja freesi.

Synttäreitä

(Toisella) Martinilla oli eilen synttärit, ja hänen tyttöystävänsä lensi tänne Berliinistä vajaaksi viikoksi käymään, mikä on äärettömän suloista. Meillä oli illalla tosi mukavat illanistujaiset, Martin ja Mia kokkasivat ruokaa yhdeksälle ihmiselle ja oli kaikkea ihanaa kotitekoista tarjolla, viinikin oli kuulemma kavereiden viinitarhasta, seurustelumusiikkina deep housea. Olipa mukava rentoutua keskellä viikkoa hyvässä seurassa ja unohtaa koulujutut hetkeksi.

Siinä valmistuu perunamuusia kolmesta ja puolesta kilosta perunoita

Martinin uudet söpistelytohvelit

salaatissa oli ainakin saksanpähkinöitä, valkohomejuustoa ja punajuurta (parasta salaattia ikinä)

лютеница (lutenitza) on vähän kuin bulgarialaista pestoa, meidän oli tietenkin kotitekoista, kuten etualan juustokin. paras combo leivän päälle laitettavaksi, huhhuh

Martin paistoi 18 possupihviä

Lauantaina on sitten vähän löyhästi synttäreihin liittyvät, vähemmän sivistyneet bileet. Siihen mennessä pitäisi kuitenkin saada koulujuttuja taas tehtyä, jotta pystyy rentoutumaan hyvällä omallatunnolla!

kuvia ja semmosia

Kiireistä on ollut ja tulee olemaan vielä keskiviikkoon asti (siksi kuvapostaus), jolloin melkein kaikki hommat tälle syksylle onkin sitten tehty! Porukatkin pyörähti täällä muutaman päivän ja ehdittiin kuitenkin tehdä juttuja yhdessä, linnassakin tuli lopulta käytyä ja onhan se aika siisti! Tässäpä kuvia viimeisen viikon ajalta:

"They'll either want to kill you, kiss you, or be you."

No niin, nyt tulee se 'asiapostaus', kun aihekin löytyi. Tiedättekö, kuinka sitä luulee (tai ainakin toivoo) ihmisten kypsyvän vanhetessaan. Varsinkin täällä, kun koulu on olevinaan niin hyvä ja ihmiset vaikuttaa tosi älykkäiltä, sitä ihan tosissaan kuvittelee päässeensä eroon kaikesta epämääräisestä paskanpuhumisesta ja muista ala-asteella harrastetuista tosi lapsellisista hommeleista. NO VAN EI. Olen tottunut siihen, että ihmisillä on minusta mielipide, joka yleensä perustuu ihan vain jo yleiseen habitukseeni, ja minua ei kiinnosta jos joku ei sen takia halua edes tutustua minuun, saatika ehkä muuttaa mielipidettään (jokainen minuun tutustunut muuttaa mielipidettään minusta). Se on minulle myös hyvä mittari, jolla erotan tutustumisen arvoiset (ennakkoluulottomat) ihmiset muista. Jos minua kiinnostaisi muiden mielipide, en näyttäisi tältä. Ja minulle saa sanoa suoraan mitä mieltä on minusta, minä en siitä suutu vaan sanon takaisin että selvä, sinulla on oikeus olla tuota mieltä, ja sinulla on varmasti omat syysi sille. Mutta siitä minä en tykkää, että joku istuu heittämässä läppää minun kanssani kuin ei mitään, ja sitten käytännössä samaan aikaan alkaa muista lähteistä kuulua että sitä ollaan menty huutelemaan aika ilkeitä asioita, ihan vain omaa kateuttaan ja katkeruuttaan.

JA VOI HELVETTI MINKÄLAISISTA SYISTÄ IHMISET JAKSAAKAAN JAUHAA PASKAA. 

Miksi minun asiani ovat äkkiä yhteisiä asioita, miksi kaikki kuvittelevat että heillä on oikeus jollain tavalla puuttua täysi-ikäisten, itsenäisten ihmisten toimintaan ja varsinkin osoitella että hei ei kannattaisi tehdä noin, varsinkaan jos kyseiset henkilöt eivät ole minua edes koskaan tavanneet. Jokaisella on jälleen toki oikeus sanoa oma mielipiteensä, mutta mikä siinä on ettei sitä sitten kyetä sanomaan kasvotusten. Kasvattakaa kivekset ja tulkaa keskustelemaan. Kaksinaamaisuus on eräs maailman säälittävimmistä asioista, todella selkärangatonta toimintaa. Muistin myös, miksi tiiviit porukat voivat olla niin perseestä. Jokainen juttu leviää TODELLA nopeasti, ja sen tietävät kaikki, mutta kukaan ei uskalla sanoa ääneen. No, en siis minäkään. Virallisestihan minä en tiedä mistään mitään ja aion olla kuin en tietäisi mitään niin kauan kunnes jollain on lopulta munaa tulla kysymään face-to-face. Itse asiassa tutustumisen ja luottamisen arvoiset ihmiset ovat niitä, jotka tulevat itse kysymään että mistä helvetistä tässä on oikein kyse tai sanomaan että hei tiesitkö että tällaista juttua on liikenteessä. Joku tosin voisi siinä samalla kertoa minullekin.

Freefall

Tänään Youtube näytti suorana lähetyksenä kun Felix Baumgartner hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta ja rikkoi ensimmäisenä ihmisenä äänivallin vapaapudotuksessa. Kuumailmapallon nousu ylös kesti 2,5h ja vapaapudotus kesti 5 minuuttia. Rautaiset hermot kaverilla ja onneksi kaikki meni putkeen! Inspiroiduin tästä kovasti vaikka en extremejuttujen suuri fani olekaan, hienoa miten ihmiset yhä koettelevat rajojaan. Felixin kotisivulta: 'the only thing standing between you and your goal is the bullshit story you keep telling yourself as to why you can't achieve it.'

Niin ja sivuhuomautuksena: viikonloppu oli mahtava, oli mm. tupareita, tanssimista ja pitkälle aamuyöhön asti kestäneitä syvällisiä keskusteluita. Esseetäkin olen tänään (vähän) saanut aloitettua. Sunnuntain kaavaksi on näköjään vakiintunut etten liiku minnekään, joten pitää taas lähteä pienelle iltalenkille.

Sadetta

Löysin tänään Finkin live-albumin, ja varsinkin tämän kappaleen liveveto on iskenyt todella lujaa. Tänään on satanut jo kohta kellon ympäri, kaikki on läpimärkää, nurmikot lainehtivat, kaduilla virtaa vesi. Tykkään sateesta tietyllä tavalla. Sateen ropina on todella rauhoittavaa. Edinburgh on myös niitä kaupunkeja joihin sade sopii, kaikessa harmaudessaan se muuttuu todella tunnelmalliseksi kietoutuessaan kevyeen sateen nostattamaan sumuun. On todella mukava tulla ulkoa pimeästä sisälle lämpimään kotiin, upota sohvaan ja juoda teetä (ja kuunnella tätä) samalla kun katsoo miten linna seisoo valaistuna vesisateessa kallionkielekkeellä ja ikkunat huurtuvat lämmöstä. Aamuisin alkaa olla jo melko kylmä, hengitys huuruaa kouluun lähtiessä ja talven tulo tuntuu jo selkeästi. Tämä viikko on mennyt ennätysnopeasti, opiskelumotivaatio ja -tekniikka on löytynyt (opiskelin tänään yli 6h), koulustressi on mennyttä, lopultakin tuntuu olevan aikaa kaikkeen, kun aluksi ei tuntunut olevan aikaa mihinkään. Ennen kaikkea on tunne, että kaikki on hallinnassa. Siispä jatkan sohvaan sulautumista ja annan musiikin viedä mennessään jonnekin kaipauksen tuolle puolen.

Yökuvailua

Seuraavat kuvat ovat viime perjantailta, jolloin inspiroiduin yksin olemisesta ja kaupungin öisestä kuvailemisesta mietteisiini syventyneenä. Princes Street Gardens yöllä on ehdoton lempipaikkani. Mitä siitä, että yöllä sinne päästäkseen pitää ylittää pari aitaa, siellä on rauhallinen ja turvallinen tunnelma, tuntuu kuin olisi kaiken ulkopuolella ja katsoisi kaikkea etäältä, ollen vain tarkkailija. Sieltä on hyvä jatkaa uuden ja vanhan kaupungin läpi takaisin kotiin. Edinburgh on kaunis kaupunki. Itse asiassa Edinburgh sai tänä vuonna 'Europe's Leading Destination' tittelin, voittaen kaikki muut suositut kaupunkikohteet (linkki tässä. ) Tosi outoa asua paikassa, mitä ihmiset ihan oikeasti haluavat tulla katsomaan.