Asiateksti

Viime aikoina olen ollut aivan liian itsekriittinen siitä, mitä pitäisi/kuuluisi/saisi blogissaan sanoa, joten en ole sitten sanonut oikeastaan mitään. Jostain syystä olen välillä miettinyt vähän liikaa, mitä ihmiset (tuntemattomatkin) ajattelevat, vaikka eihän sillä pitäisi olla mitään väliä. Välillä olen myös miettinyt, että pitäisi viettää yö lentokentällä silloin tällöin laittaakseen asioita perspektiiviin, siellä kun ymmärtää, etteivät muiden mielipiteet ole tärkeitä. Joskus ne vain tuntuvat siltä, ehkä olen tullut taas vähän enemmän riippuvaiseksi muista ihmisistä. Ehkä välitän liikaa. Ehkä mietin aivan liian isoja asioita.

Opiskeluni eivät auta tässä asiassa ollenkaan. Tänä syksynä minulla on ollut kaksi todella mielenkiintoista kurssia, Sustainable Development ja Economic and Political Geography, ja molemmat ovat painineet hyvin samanlaisten asioiden kanssa, toisin sanoen joka päivä olen oppinut lisää siitä miten pahasti vitullaan kaikki on. Naisten asema, köyhien määrä, neoliberalismi, ympäristöongelmat, konfliktit, hc informaatiota on tullut sisään ovista ja ikkunoista. Itsekriittisyys näistä asioista kirjoittamista kohtaan on tullut siitä, että välillä itsensä tuntee todella tekopyhäksi. Eikö minun pitäisi olla tekemässä jotain?

kuva Syrian sisällissodasta täältä (suosittelen koko kuvasarjan katsomista)

kuva täältä (katsokaa koko kuvasarja, suosittelen)

Tiesittekö, että kolmasosa kaikista maailman kaupungeissa asuvista ihmisistä asuu slummeissa? Se on yli miljardi ihmistä. Vuonna 2020 puolet maailman urbaaneista ihmisistä ovat köyhiä. Etiopiassa yli 99% kaupunkilaisista asuu slummeissa. Tuorein talouskriisi tuotti yli kymmenen miljoonaa uutta köyhyysrajan alapuolella elävää ihmistä, samaan aikaan kun esimerkiksi Intian miljardöörien määrä tuplaantui. 

Luennoitsijani suositteli kyseistä dokumenttia uusimmasta talouskriisistä, se kertoo hyvin kriittisesti miten ahneus ajoi pankkialan ottamaan valtavia tietoisia riskejä, jotka ajoivat koko maailman lamaan, samaan aikaan kun konkurssiin menneiden pankkien johtajat käärivät satojen miljoonien erorahat. Dokkari on todella hyvin tehty.

Vastapainoksi Neil Thin piti meille pari luentoa aiemmin syksyllä, ja hän on varmasti positiivisin tapaamani akateeminen henkilö. Hän on työskennellyt 20 vuotta ympäri maailmaa ruohonjuuritasolta johtoportaisiin, Ruandassa sisällissodan jälkeen, Intian metsäseuduilla ja ympäri Etelä-Amerikkaa ja Aasiaa. Hän kertoi kohdanneensa henkilökohtaisen kriisin kymmenen vuotta sitten, kun hän ymmärsi, ettei maailmaa voi muuttaa, ja hän sanoi että jokainen näiden asioiden kanssa painiskeleva huomaa sen jossain vaiheessa. Hän päätti siis keskittyä ihmisten onnellisuuteen, ja nyt hän työskentelee YK:n ja Bhutanin valtion (joka keskittyy bruttokansanonnellisuuteen BKT:n sijasta) kanssa, jotta onnellisuus saataisiin kehityksen keskeisimmäksi mittariksi. Hänen mielestään maailma on onnellisempi paikka kuin koskaan aiemmin. 

David Harvey on maailman kuuluisin maantieteilijä, ja yksi maailman siteeratuimmista humanisteista. Luen tällä hetkellä hänen kirjaansa neoliberalismista, ja se on todella mukavaa luettavaa, eikä vähiten siksi että hän on kanssani hyvin samoilla linjoilla siitä, ettei nykyinen systeemi ole kestävä. Tässä osa hänen haastattelustaan hänen uusimman kirjansa pohjalta:

Tämä aikajana kuvaa aika hyvin tuntojani tämän syksyn ajalta. Ensin kaikkea tätä oli hyvin vaikea käsitellä, otan sen henkilökohtaisesti ja haluaisin tehdä jotain, mietin oman silti länsimaisen elämäntapani merkityksettömyyttä tässä konseptissa. Tuntuu, että olen kriisivaiheessa jo ennen kuin olen kunnolla aloittanutkaan. Mutta loppujen lopuksi päädyin positiiviseen ajattelutapaan, onhan meillä silti vielä toivoa. Paljonkin. Päätimme viimeisen kestävän kehityksen tutorialin näihin sanoihin. Loppujen lopuksi toivo on ainoa asia mitä meillä on.