Viime päivinä olen pohtinut paljon, minkä takia minulla on (ja tuntuu monella muullakin olevan) tarve tavoitella asioita, jotka tuovat elämään paljon epävakautta. Haluan koko ajan aallonharjalle, vaikka tiedän että aallot murtuvat jossain vaiheessa. Yli puoli vuotta vietin mielentilassa, jossa uskalsin heittäytyä täysin tunteideni vietäväksi, kaikki oli epävarmaa mutta luotin ehdoitta siihen että kaikki menee hyvin, olin yltiöpositiivinen ja ladattu itseluottamuksella. Ja kaikki meni hyvin, olen kerran jos toisenkin maininnut että tämä vuosi on ollut elämäni paras. Aallonharjalla ratsastamisesta johtuen tämä vuosi on myös ollut elämäni tunnerikkainta aikaa, huipulta pohjalle ja takaisin huipulle voi päästä muutamassa tunnissa, ja tämä tunteiden heilahtelu on välillä ollut henkisesti rasittavaa jos sitä on jatkunut päiväkausia, varsinkin kun ulkomailla asuessa huiput ja laskut tulevat aivan eri mittakaavassa kuin Suomessa. Luulen, että siksi lähdin tänne. Joskus joutuu käymään syvemmällä kuin Suomessa ollessa kävisin, joutuu epäilemään itseään, kaikkea mitä edustan. Mutta niinä hetkinä kun elämä palkitsee, kun oikeasti tuntee olevansa maailman huipulla tietää, että tämän takia minä lähdin, voittamaan omat pelkoni ja näyttämään itselleni mihin minä pystyn. Niinä hetkinä on täysin merkityksetöntä, että sitäkin tunnetta tulee joskus myöhemmin seuraamaan pudotus.
Jos haluan päästä takaisin aallonharjalle, minun pitää luottaa ihmisiin ehdoitta. Näissä asioissa minulla ei ole liikaa positiivisia kokemuksia, mutta haluan antaa jokaiselle mahdollisuuden, tai vanhetessani päädyn yksinäisenä ja katkerana pohtimaan, miksi en luottanut ihmisiin. Jos en anna kenellekään edes mahdollisuutta, en tule myöskään löytämään ketään luottamuksen arvoista. Eikä minulla ole vaihtoehtoa, tiedän kyllä että minun maailmani on naurettavan naiivi, surrealistisen epärealistinen ja idealistinen kaikessa pilvilinnamaisuudessaan, mutta se on minun unelmani. Se tulee viemään minut huipulta pohjalle vielä lukemattoman monia kertoja, mutta se tulee myös antamaan lukemattomia kauniita muistoja, joista yhtäkään en tule katumaan myöhemmin. Elämä on uhkapeliä. Ihmiset tietävät, että riskejä ottaessaan voi menettää paljon. Ihmisiin luottaessa voittokerroin on ainakin minulle ollut naurettavan pieni. Järki-ihmisen näkökulmasta voisi sanoa, että useinkaan ei olisi kannattanut. Mutta kun eihän sitä voi etukäteen tietää, voittaako vai ei. Joka kerta on kuitenkin pakko luottaa ja uskoa, todennäköisyyksistä viis.
Kerrassaan hieno teksti! :)
VastaaPoista