Niin ikävää kuin olikin saapua vasta 23. päivä, Joulu oli silti oikein mukava. Nyt on tullut nähtyä paljon kavereita, ja ihan vain yleisesti ihmeteltyä sitä miksi tuntuu kuin ei olisi ollut poissa ollenkaan. Palatessa on luvassa aivan liikaa stressiä.
En tiedä onko täällä oikeasti tapahtunut muutoksia, mutta joka tapauksessa kaiken näkee uusin silmin. Monta kertaa on pitänyt kysyä 'oliko tuo talo tuossa ennen, näyttikö se tuolta' yms. Ja sitä kun luuli jo nähneensä kaiken täältä parissakymmenessä vuodessa. Aikakin kuluu ahdistavan nopeasti. Lähtöön on enää viikko, tuntuu että miten tässä ehtii tekemään puoliakaan siitä mitä on suunnitellut. Saati rentoutumaan. Luulin, että olisin tämän loman aikana nukkunut univelkani pois, mutta kyllähän sen arvasi, että ajatukset seuraavat perässä, missäpä niitä pakoon pääsisi. Ehkä matkalla jossain kaukana. Maksaisin mitä vain, jos saisin tyhjennettyä pääni ajatuksista.
Oudot fiilikset keskustassa, tutun mutta vieraan näköistä
Lunta täällä sentään on, ja siitä voin nautiskella tämän pari viikkoa, ehkä sen pidempää altistusta en haluaisikaan. Pakkasinkaan en ole tottunut, kyllä mun kämpässä vaan olis niin jäätävää jos Edissä olis näin kylmä :(
Mietin pitkään, laitanko otsikoksi 'Suomessa' vai 'kotona'. Olen lopultakin Suomessa, mutta tämä ei tunnu enää kodilta. Kaupungille oli ilmestynyt pari uutta kauppaa, pari taloa oli valmistunut. Kaikki on ennallaan, ja siksi kontrasti tuntuu todella isolta, koska itse on muuttunut niin paljon. Toissa-aamuna kävelin North Bridgeä viideltä aamuyöllä, mietin miten tämä kaupunki on nyt kotini. Päivällä vietin yhdeksän tuntia Amsterdamissa, outoa kun reissaaminen ei edes tunnu niin ihmeelliseltä enää. Amsterdamkin oli jo tuttu, tulomatkalla jään vielä kolmeksi yöksi. Huhtikuussa lähden Lissaboniin. Ehkä koko maailma on kotini. Oli miten oli, entiseen ei ole paluuta. Tänne en enää osaa asettua.
Lempirafla Damissa
Olo parin tunnin yöunien jälkeen. Oikeastaan oon nukkunu jo monta viikkoa huonosti.
Minun pitää tuntea kuuluvani johonkin. Viimeiset viikot ennen joulua hyvin pitkälti tuhosivat kaiken sen mihin tunsin kuuluvani, jonkun etäisen ja epätoivoisen illuusion siitä että elämässäni olisi jotain jatkuvuutta, että kaikki ei olisi jatkuvassa muutoksessa. Amsterdamissa tunsin itseni todella irralliseksi, lähes vieraassa kaupungissa tuntemattomien keskellä maailma tuntui lohduttoman isolta ja piittaamattomalta. Miljoonille ihmisille joulu on jotain aivan muuta kuin rauhan ja välittämisen aikaa. Vanhemmat ovat surullisia koska heillä ei ole rahaa tarjota lapsilleen lahjoja eikä kallista jouluruokaa, toisaalla lapset lohduttavat toisiaan vanhempien ollessa koko joulun humalassa. Toisaalla lapset saavat kymmeniä lahjoja eivätkä osaa edes olla kiitollisia. Elämä on järkyttävän epätasa-arvoinen lahja. Kipu on aina läsnä.
Vuodessa olen tullut todella pitkän matkan, ja vaikka näennäisesti kaikki on kuten ennenkin, mikään ei ole ennallaan. Kaikesta huolimatta toivotan hyvää ja rauhallista Joulua kaikille!
Muutos on hyvä asia. Kaikki muuttuu. Maailma muuttuu, ihmiset kasvaa ja kehittyy, omaksuvat uutta ja hylkäävät vanhaa. Silti ihmiset vastustavat muutosta, haluavat pitää tietyt asiat muuttumattomina, vaikka eivät huomaa sitä kuinka sulavasti itse muuttuvat koko ajan.
Kaikki lähtee kysymyksestä. Millainen minä olen, mitä minä haluan? Itsensä kyseenalaistaminen on todella tärkeää. Minun on vaikea uskoa, että kukaan jolla oli lapsena sama unelma-ammatti kuin nykypäivänä, oikeasti on pysähtynyt miettimään ja kysynyt itseltään: näinkö vähän ihan todella olen muuttunut? Myönnän, että omat unelmani muuttuvat usein, oikeastaan ne ovat vasta muovautumassa. Tiedän suunnan, mutten sitä mihin päädyn. Mielestäni näin on paljon hauskempaa ja realistisempaa. Elän tällä hetkellä valtavien vaikutteiden keskellä, omaksun paljon asioita jotka kyseenalaistavat koko vallitsevan yhteiskunnan peruspilarit. Törmäsin tänään todella hyvään mietelauseeseen:
"It is no measure of health to be well adjusted to a profoundly sick society." - J. Krishnamurti
Allekirjoitan täysin. Mutta tunnen, että maailma muuttuu edelleen. Toisaalla arvot muuttuvat humaaneimmiksi, toisaalla, kehittyvissä maissa, aletaan vasta palvoa rahaa. Kaikki muutos on uutta, koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole koettu vastaavaa globaalistumista, rajojen ja etäisyyksien hämärtymistä. Vain sopeutumaan pystyvät ihmiset selviävät ajan hermolla. Ja se muuttaa meitä. Mutta yhä useampi kysyy, onko olemassa useampikin keino edetä. Monikansalliset yhtiöt päättävät tällä hetkellä kehityksen suunnan, ja se on epäeettinen. Meidän on kyettävä näyttämään, että vaikka globalisaatio on välttämätön, nykyinen suunta ei ole. Muutos lähtee meistä jokaisesta. Samaan aikaan meidän on muututtava ihmisinä, kohdattava omat haasteemme, määritettävä arvomme uudelleen aina kohdatessamme kriisin. Millaiseksi yksilöksi haluan kasvaa, onko minulle olemassa joku paikka? Vain kuolleet kalat uivat myötävirtaan, virran vietävänä. Meillä muilla on oma paikkamme: People's Global Action, Zapatistas, Greenpeace. Me emme ole enää marginaalissa, sen osoittivat kymmenettuhannet Venäjällä protestoineet, sen osoitti Occupy -liike ympäri maailmaa, sen on osoittanut Reilun Kaupan jatkuva kasvu. Yksilöllä on vaikutusta.
Loistava pätkä V for Vendetan lopusta, ei kannata kattoo jos on joskus mielessä vielä katsoa (sori myöskin nuo espanjankieliset subit, millään ei bloggerin haku suostunu löytää parempia). Kyseisessä leffassa siis Saksa voitti toisen maailmansodan ja Britanniasta tuli totalitaarinen valtio. Yksi sorrettu, ja siksi maskia pitävä ihminen aikoo tehdä muutoksen, ja loppu näyttää, miten muutoksen tekijöillä ei ole väliä, sillä he ovat kansan syvät rivit. Aika idealistinen ehkä joo myönnän, mutta mieltä ylentävä silti!
Zapatistojen ensimmäinen Encuentro (tapaaminen) vuonna 1996 keräsi tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa, ja heidän johtajansa puhe oli ajankohtainen ja koskettava. Tässä osa:
"Let us introduce ourselves.
We are the Zapatista National Liberation Army.
For 10 years, we lived in these mountains, we built an army.
Below, in the cities and plantations, we did not exist.
Our lives were worth less than those of machines or animals.
We were like stones, weeds in the road.
We were silenced.
We were faceless.
We were nameless.
We had no future.
We did not exist.
For the powers that be, known internationally by the term 'neo-liberalism', we did not count, we did not produce, we did not buy, we did not sell."
Zapatistat haluavat oikeuksia unohdetuille ihmisille Meksikossa, jossa rahat menevät pääasiallisesti suurten yritysten taskuun ja paikallisille ei jätetä juuri mitään. Silti heitä vainotaan valtion toimesta. Aivan kuten yksittäisiä ihmisiä vainotaan sen takia, että he tahtovat eri asioita kuin muut. Heteroseksuaalisuudesta on tullut oletusarvo tässä maailmassa, ja kaikki siitä poikkeava leimautuu välittömästi. Silti taistelu oikeuksistaan on tärkeää, vaikka varmasti äärettömän rankkaa. Kuten meille 99%:lle, niin kuin Occupy-liikkeen banneri sanoo. Olemme enemmistö vailla todellista valtaa, maailmassa jossa rikkain prosentti omistaa yli puolet kaikesta, rikkaimmat 200 ihmistä lähes puolet. Mutta koko ajan näemme ihmisiä, jotka kysyvät itseltään, tätäkö minä haluan, ja kyseenalaistavat kaiken mihin ovat uskoneet. Jopa omat unelmansa. Se on rohkea päätös. Mutta se on pakko tehdä, koska jokainen joka ajattelee: ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa, joutuu kysymään itseltään: onko minulla voimia tähän? Ehkä ei yksin, mutta yhdessä. Muutos ei ole pelkästään hyvästä, se on myös välttämätöntä. Itseään unohtamatta. Päätän tämän postauksen toiseen hienoon mietelauseeseen, ja toivottavasti se herättää teissä yhtä paljon ajatuksia kuin minussa:
Let go of the past and go for the future. Go confidently in the direction of your dreams. Live life you imagined. – Henry David Thoreau
Alkaa näin loppumetreillä olla perinteisesti motivaatio hukassa! Ensimmäinen tentti on vasta torstaina, vaikka itse jo mieluummin ajattelen sitä kun kohta pääsee Suomeen ja huilimaan kouluhommista. Kymmenen päivää pitää vielä muka jaksaa rutistaa. Ajattelin tosin käyttää vähän aikaa kevään kurssivalintoihin, tässä on syksyn mittaan huomannut uusia kiinnostuksen kohteita ja kursseja vois päivittää sen mukaan.
Toissayönä oli satanut useamman sentin lunta, syöksyin siis heti aamusta kuvailemaan, tunnelma ulkona oli jouluinen. Bannerikin piti sitten päivittää talvisemman näköiseksi, vaikka eihän täällä tuolta oikeasti näytä, lumet suli jo iltapäivällä ja tänään oli 6 astetta lämmintä. Melko ankealta näytti valkea lumi harmaiden kivitalojen katoilla, mutta samalla se luo tiettyä tunnelmaa. Yhteen aikaan ärsytti etten valinnut mitään modernimman näköistä kaupunkia asuinpaikakseni, mutta kerran aurinkoisena syyspäivänä tuolta mäeltä kaupungin silhuettia katsoessani ymmärsin miten siistiä se oikeastaan onkaan kun tämä kaupunki erottuu niin selvästi kaikista muista kaupungeista jotka tiedän. Välillä aina unohtaa asuvansa järkyttävän vanhassa harmaasta kivestä rakennetussa kerrostalossa, onhan se aika outoa. Ja se linna. Eipä se ihme oo että sitä tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa, harvan kaupungin keskustassa mitään semmosta on korkean kukkulan laella.
...näin vaikuttavan näköistä ainakaan.
Mutta niin, asiaan. Lumi tekee maiseman rauhoittavan näköiseksi, hiljainen lumisade ja harmaa taivas on ehkä maailman rauhoittavin yhdistelmä. Kun seisoo metsässä illan alkaessa hämärtyä ja lumi sataa hiljakseen, peittää maiseman ja ympäröi. Ei siinä ole kiire mihinkään. Paitsi hetken päästä kotiin juomaan teetä ja lämmittelemään takan ääressä! Onneksi näyttää siltä, että kotona on tulossa valkea joulu.
Ei, valitettavasti en aio kertoa sitä tässä postauksessa. Pikemminkin tyydyn valittamaan siitä miten mahdoton sitä on tietää. Tai joidenkin ei ole ollenkaan vaikea tietää. Jos kahdeksasta neljään duuni, kaksi lasta, talo esikaupunkialueella, farmari ja koira tuntuu oikealta niin sitten ei juuri tarvitse miettiä tulevaisuuttaan. Itse olen alkanut ajattelemaan, että eikö ne ajatukset oo väkisin syötettyjä, yhteiskunnasta lähtöisin. Miksi ollaan töissä viisi päivää viikossa ja vapaalla kaksi? Ei kuulosta yhtään hyvältä suhteelta. Joku yhteiskuntakriitikko tuumasikin joskus että alkoholi on täydellinen päihde tällaiselle yhteiskunnalle, koska se saa ihmiset unohtamaan miten onnettomia he ovat. Ja onhan niitä päihteitä muitakin: shoppailu, suklaa, kahvi, sokeri... En oo koskaan nähny täällä niin paljon porukkaa liikkeellä kuin tänään, kaikki vauvasta vaariin todistamassa joulun kulutusjuhlaa ja shoppaamassa lämmittääkseen mieltään kun ulkona alkaa olla jo niin koleaa. Eikö joskus voisi antaa aineettomiakin lahjoja? Pitääkö aina joulun alla soittaa ylihilpeitä jouluralleja kaikissa kaupoissa?
Eri tahoille elämällä on eri merkityksiä: yritysten näkökulmasta minun tarkoitukseni on kuluttaa, yhteiskunnan näkökulmasta minun kuuluu tuottaa ja tulevia sukupolvia ajatellen minun kuuluisi varmaan vähän säästääkin. Mutta entä omasta näkökulmastani? Mantsassa opittiin että identiteetti määritellään aina suhteessa muihin, joten voinko edes tietää mitä ITSE haluan? Haluanko edes tietää? Minun mielestäni ihmiset eivät toteuta unelmiaan koska pelkäävät sitä miten helppoa ne olisi saavuttaa. Siinä vaiheessa joutuisi myöntämään itselleen että hukkaan meni nämäkin vuodet. Unelmat on parempi pitää kaukaisina ajatuksina, sellaisina 'kyllä minä jonain päivänä..' Mutta miksi? Eikö se olisi YKSILÖLLE parempi jos Jaakko toteuttaisi unelmansa ja muuttaisi Itä-Suomeen lehmiä hoitamaan, jättäisi kiireisen toimistoduuninsa pääkaupunkiseudulla, ja Pirkko ostaisi prätkän ja ottaisi tatuoinnin, ja Pekka kävisi pari kuukautta Euroopassa. Kuinka vaikeita nämä unelmat muka olisivat toteuttaa, kaikki olisivat hyvinkin helposti toteutettavissa. Mutta ei, ihmiset eivät tunnu uskaltavan. Miksi, sitä en edelleenkään tiedä. Tietäisin edes mitä itse haluan niin olisin tyytyväinen. Kuten eräs tuttu sanoi: opiskellaan niin pitkään että tiedetään mitä halutaan. Totta, siinä on hyvä suunnitelma seuraaville vuosille, ajatuksetkin varmaan selkiytyy tässä miettiessä.
